Arki

Silloin kun arki viedään alta, tajuaa sen olevan koko elämän perusta.
Vaihtokauppa yläkerran kanssa alkaa välittömästi.
Kaikki pelot ja uhat maksimoituvat. Sängyn alla olleet möröt kasvavat kattoon saakka.
Sitä irtaantuu todellisuudesta.

Pitemmän päälle oma minuus kutistuu ja seinät työntyvät raskaina päälle. Kaiken painon alla tuskin pystyy hengittämään.

Järjen tasolla tietää, että arkeen palataan aikanaan ja sairastamiselle täytyy antaa aika ja tila, mutta minkä sitä ihminen itselleen mahtaa?

Ja tässä ollaan niitä järkeviä aikuisia, kohta nelikymppisiä, jotka pyörittävät maailmaa.
HAH!

Totuus

Sitähän minäkin. Lapsi nro1 kipeänä. Paranemiseen mahdollisia vuorokausia takataskussa 6kpl.
Jännäksi menee.
Vielä ehtii muutkin.

Tunnelma vetäytyy ankean harmaaksi. Odottavan aika saa taas uutta syvyyttä. Voiko todella elämänhalun menettää vastoinkäymisistä?
Kyllä - ainakin hetkellisesti.

Tänään olen muutoinkin saanut tarpeekseni monesta asiasta, etenkin junteista ihmisistä, joista paistaa sydämen ja akateemisen sivistyksen puute isoilla kirjaimilla kirjoitettuna.
Voisinpa vetäytyä sivistyneeseen keskiluokkaiseen kuplaani. Voisinpa lukita kuplani tarvittaessa. Säätelisin sen avaamista vain ja ainoastaan oman jaksamiseni puitteissa.
Kieltäytyä näkemästä ja kuulemasta ympärillä olevia ääliöitä.
Ei voi mitään. Oma suu säppiin ja sänkyyn. Unesta uutta puhtia.

Keho

Kuntosalille meno ei aikoinaan ollut täysin kivutonta.
Raskauksien romuttama keho pakotti tekemään valintoja.
Nyt on mahtavaa, kun häpeäkynnyksen ylittäneenä saa itseään niskasta kiinni ja välillä tarmokkaan treenaustahdin päälle.

Tänään salilla katselin nuorempia kanssasisaria, joilla ei ylimääräistä grammaa ollut kehoissaan. Mietin, ovatko onnellisia.
Ainakin olivat kauniita ja täydellisiä minun silmääni.
Yksi tuntui rakastavan peilikuvaansa. Toivottavasti terveellä tavalla.

Meikämandoliino näytti ylikypsältä tomaatilta - jälleen.
Siitä huolimatta - hyvä minä! Hiljaa hyvä tulee ja etiä päin, sano mummo lumessa.

Ihana asia ikääntymisessä tämä armollisuus itselle!

Muille sitä osaa helpommin olla armelias ja kanssasisarista näkee vain ne kauniit asiat. Toinen voi potea peräsintään ja silti hänellä on maailman ihanin hymy ja säihkyvimmät silmät.
Joku muu häpeää jalkojensa selluliittia kuollakseen, eikä huomaa, että niin täydellistä rintavarustusta ja ryhdikästä olemusta on vain erittäin harvalla.

Tässä iässä tietää, että ulkokuori ei ole se, mikä kantaa elämän todellisissa myrskyissä.
Kehossaan joutuu kuitenkin olemaan, joten sillekin pitää muistaa olla armollinen ja lempeä.

Itse opettelen edelleen pois suorittamisesta. Harjoittelen kehon kuuntelemista.
Keho on lopulta muutakin kuin kiloja tai senttejä. Se on osa minua ja minuutta.

Todennäköisyys

Kurkussa pistelee siili.
Mikä on todennäköisyys sairastumiselle, kun loma odottaa lähitulevaisuudessa?
Arvelisin, että noin 150%
Tunnollinen luonne sairastaa lomilla.
Erityisen kivuliasta on lentää 10h kohti lämpöä, jos pää on täynnä räkää.

Mutta niinhän se menee, jollen minä niin jompikumpi lapsista tai mies.
Jollei mene, niin saa tuntea äärimmäistä kiitollisuutta. Ainakin hetken.

Ketjureaktio

Karmalla on ihmeellinen tapa vetää korttitalo aina hidastettuna kortti kerrallaan levälleen.
Elämässä tuntuu liian usein, että kun kohtaat yhden vastoinkäymisen on toinenkin tullut jo kynnyksen yli.
Taaksepäin kun katsoo niin näkee sen, miten helppous ja onni ovat vain pieniä häivähdyksiä ihmisen elämässä. Enemmän on selviytymistä. Taistelua ja ponnistelua.
Luvattoman usein sydän on raskas surusta. Hymykään ei ole asunut huulilla miesmuistiin.
Hartiat painuvat raskaina.
Aikuisen elämä on oikeasti enimmäkseen rasittavaa.
Elämänkokemus antaa toki perspektiiviä ja kasvattaa armollisuutta kaikkea kohtaan. Silti huolien määrä on moninkertainen nuoruuteen - saatika lapsuuteen - verrattuna.
Murheita voi yrittää priorisoida.
Iloa, kiitollisuutta ja tyytyväisyyttä voi yrittää pitää listalla ykkösenä.

Silti on ihan ok, että päivät ovat synkän mustia, vailla toivoa.

Kunhan sisimmässään jaksaa pienesti toivoa, että tästäkin taas selvitään.

Tänään harmittaa ja huolettaa erityisesti ihmisten ahneus. Annettujen lupauksien purkaminen, oman edun lisäämiseksi.
Turhauttaa ihmisen pienuus yhteiskunnan ja lainsäädännön edessä.
Oman elinympäristön muutoksia ei voi täysin kontrolloida.
Ihmisiin ei voi luottaa.
Kaikki pitäisi aina ja iankaikkisesti kirjoittaa paperille ja leimata virallisiksi.
Miksi en ole sitä oppinut riittävästi vieläkään, vaikka oppitunteja on tullut useita?

Ollappa seuraava sukupolvi taas viisaampi, Säästyisi monelta murheelta ja pelolta.

Tästäkin selvitään. Tavalla tai toisella.
Koska on pakko.

Hinnakasta

Onni menee ohi, kun vitkastelee. Kuinka siinä aina käykin niin?
Jostakin bongaat hyvän matkatarjouksen. Innostut ja suunnittelet kesäloman.
Sen jälkeen homma tipahtaa jäihin.
Kuluu viiko tai toinenkin ja hinnat ovat jo tuplaantuneet.
Itseäänhän siitä voi vain syyttää.
Harmittaa, ettei useista epäonnisista aikeista huolimatta ole sisäistänyt nopean toiminnan tuomia säästöjä.
Kesälomahan tulee kuitenkin. Maksoi mitä maksoi.
Tällaiselle tarjoushaukalle ei vain tahdo tavanomainen ovh mennä nielemälläkään alas.
Harmi, ettei matkoissa ole kierrätysvaihtoehtoa. Nk. kirpparihintaa.

Oppiminen on muutoinkin taitolaji. Itseään vanhemmilta ihmisiltä on elämän aikana tullut useampi neuvo, ohje ja vitosen vinkki, mutta pääsääntöisesti kaikki on opittava henkilökohtaisesti kantapään kautta.
Luultavammin sellaisia tunnepuolen kokemuksia ei voi kukaan tarjota valmiina, vaan ihmisen on aina ensin itse langettava. Noustava ylös ja varoitettava nuorempaa sukupolvea.
Viisaus ei todellakaan asu meissä.
Nimimerkillä olisi kannattanut ainakin uskoa, että lapset ovat vain hetken pieniä.
Enemmänkin olisi voinut nauttia niistä ajoista.
Ehdottomasti stressata vähemmän.
Parhaansa sitä tietysti aina tekee, mutta aikaansa kannattaisi vaalia ja säännöllisesti pysähtyä kuulostelemaan, miltä sisuksissa tuntuu kulloinkin.

Senkin taidon oppii vasta ajan kanssa ja aikuisena.

Kymmenen vuotta samoja toiveita

Kymmenen vuotta on järjettömän pitkä aika.
Ihminen luulee kasvavansa ja muuttuvansa. Aika paljon pysyy kuitenkin ennallaan.
Aika ja elämä ympärillä on erilaista. Ja toisaalta hyvin samanlaista.

Lueskelin vanhoja tekstejäni ja kauhukseni huomasin, että olen unelmoinut samoista asioista jo kymmenen vuotta!
Elämässä on tapahtunut paljon ja monenlaista, mutta toiveeni ja unelmani ovat säilyneet ennallaan ja aika saman muotoisia.
Mitä olen tehnyt, jollen ole kulkenut kohti omia unelmiani?
Todennäköisesti jäänyt elämän jalkoihin.

Sellaista se elämä kaiketi on. Toteutumattomia unelmia ja haaveita.
Tänään toteutan yhden aikeen, jota unelmaksikin voi kutsua. Perustan blogin ja kirjoitan lämpimikseni sen, minkä haluan. Kokeilen, mitä se bloggaus on. Kymmenen vuotta sitten aioin alkaa. Teinkin blogin. Kirjoitin jopa vajaa kymmenkunta postausta, mutta en koskaan tehnyt blogista julkista. Pelkäsin, etten ole riittävän kiinnostava.
Kymmenessä vuodessa olen oppinut olemaan pelkäämättä. Ei sillä ole väliä kiinnostanko muita ihmisiä vai en. Tärkeintä on, että uskallan kokeilla.
Jos ei tee muutoksia, mikään ei muutu.