Keho

Kuntosalille meno ei aikoinaan ollut täysin kivutonta.
Raskauksien romuttama keho pakotti tekemään valintoja.
Nyt on mahtavaa, kun häpeäkynnyksen ylittäneenä saa itseään niskasta kiinni ja välillä tarmokkaan treenaustahdin päälle.

Tänään salilla katselin nuorempia kanssasisaria, joilla ei ylimääräistä grammaa ollut kehoissaan. Mietin, ovatko onnellisia.
Ainakin olivat kauniita ja täydellisiä minun silmääni.
Yksi tuntui rakastavan peilikuvaansa. Toivottavasti terveellä tavalla.

Meikämandoliino näytti ylikypsältä tomaatilta - jälleen.
Siitä huolimatta - hyvä minä! Hiljaa hyvä tulee ja etiä päin, sano mummo lumessa.

Ihana asia ikääntymisessä tämä armollisuus itselle!

Muille sitä osaa helpommin olla armelias ja kanssasisarista näkee vain ne kauniit asiat. Toinen voi potea peräsintään ja silti hänellä on maailman ihanin hymy ja säihkyvimmät silmät.
Joku muu häpeää jalkojensa selluliittia kuollakseen, eikä huomaa, että niin täydellistä rintavarustusta ja ryhdikästä olemusta on vain erittäin harvalla.

Tässä iässä tietää, että ulkokuori ei ole se, mikä kantaa elämän todellisissa myrskyissä.
Kehossaan joutuu kuitenkin olemaan, joten sillekin pitää muistaa olla armollinen ja lempeä.

Itse opettelen edelleen pois suorittamisesta. Harjoittelen kehon kuuntelemista.
Keho on lopulta muutakin kuin kiloja tai senttejä. Se on osa minua ja minuutta.