Arki

Silloin kun arki viedään alta, tajuaa sen olevan koko elämän perusta.
Vaihtokauppa yläkerran kanssa alkaa välittömästi.
Kaikki pelot ja uhat maksimoituvat. Sängyn alla olleet möröt kasvavat kattoon saakka.
Sitä irtaantuu todellisuudesta.

Pitemmän päälle oma minuus kutistuu ja seinät työntyvät raskaina päälle. Kaiken painon alla tuskin pystyy hengittämään.

Järjen tasolla tietää, että arkeen palataan aikanaan ja sairastamiselle täytyy antaa aika ja tila, mutta minkä sitä ihminen itselleen mahtaa?

Ja tässä ollaan niitä järkeviä aikuisia, kohta nelikymppisiä, jotka pyörittävät maailmaa.
HAH!

Totuus

Sitähän minäkin. Lapsi nro1 kipeänä. Paranemiseen mahdollisia vuorokausia takataskussa 6kpl.
Jännäksi menee.
Vielä ehtii muutkin.

Tunnelma vetäytyy ankean harmaaksi. Odottavan aika saa taas uutta syvyyttä. Voiko todella elämänhalun menettää vastoinkäymisistä?
Kyllä - ainakin hetkellisesti.

Tänään olen muutoinkin saanut tarpeekseni monesta asiasta, etenkin junteista ihmisistä, joista paistaa sydämen ja akateemisen sivistyksen puute isoilla kirjaimilla kirjoitettuna.
Voisinpa vetäytyä sivistyneeseen keskiluokkaiseen kuplaani. Voisinpa lukita kuplani tarvittaessa. Säätelisin sen avaamista vain ja ainoastaan oman jaksamiseni puitteissa.
Kieltäytyä näkemästä ja kuulemasta ympärillä olevia ääliöitä.
Ei voi mitään. Oma suu säppiin ja sänkyyn. Unesta uutta puhtia.

Keho

Kuntosalille meno ei aikoinaan ollut täysin kivutonta.
Raskauksien romuttama keho pakotti tekemään valintoja.
Nyt on mahtavaa, kun häpeäkynnyksen ylittäneenä saa itseään niskasta kiinni ja välillä tarmokkaan treenaustahdin päälle.

Tänään salilla katselin nuorempia kanssasisaria, joilla ei ylimääräistä grammaa ollut kehoissaan. Mietin, ovatko onnellisia.
Ainakin olivat kauniita ja täydellisiä minun silmääni.
Yksi tuntui rakastavan peilikuvaansa. Toivottavasti terveellä tavalla.

Meikämandoliino näytti ylikypsältä tomaatilta - jälleen.
Siitä huolimatta - hyvä minä! Hiljaa hyvä tulee ja etiä päin, sano mummo lumessa.

Ihana asia ikääntymisessä tämä armollisuus itselle!

Muille sitä osaa helpommin olla armelias ja kanssasisarista näkee vain ne kauniit asiat. Toinen voi potea peräsintään ja silti hänellä on maailman ihanin hymy ja säihkyvimmät silmät.
Joku muu häpeää jalkojensa selluliittia kuollakseen, eikä huomaa, että niin täydellistä rintavarustusta ja ryhdikästä olemusta on vain erittäin harvalla.

Tässä iässä tietää, että ulkokuori ei ole se, mikä kantaa elämän todellisissa myrskyissä.
Kehossaan joutuu kuitenkin olemaan, joten sillekin pitää muistaa olla armollinen ja lempeä.

Itse opettelen edelleen pois suorittamisesta. Harjoittelen kehon kuuntelemista.
Keho on lopulta muutakin kuin kiloja tai senttejä. Se on osa minua ja minuutta.