Todennäköisyys

Kurkussa pistelee siili.
Mikä on todennäköisyys sairastumiselle, kun loma odottaa lähitulevaisuudessa?
Arvelisin, että noin 150%
Tunnollinen luonne sairastaa lomilla.
Erityisen kivuliasta on lentää 10h kohti lämpöä, jos pää on täynnä räkää.

Mutta niinhän se menee, jollen minä niin jompikumpi lapsista tai mies.
Jollei mene, niin saa tuntea äärimmäistä kiitollisuutta. Ainakin hetken.

Ketjureaktio

Karmalla on ihmeellinen tapa vetää korttitalo aina hidastettuna kortti kerrallaan levälleen.
Elämässä tuntuu liian usein, että kun kohtaat yhden vastoinkäymisen on toinenkin tullut jo kynnyksen yli.
Taaksepäin kun katsoo niin näkee sen, miten helppous ja onni ovat vain pieniä häivähdyksiä ihmisen elämässä. Enemmän on selviytymistä. Taistelua ja ponnistelua.
Luvattoman usein sydän on raskas surusta. Hymykään ei ole asunut huulilla miesmuistiin.
Hartiat painuvat raskaina.
Aikuisen elämä on oikeasti enimmäkseen rasittavaa.
Elämänkokemus antaa toki perspektiiviä ja kasvattaa armollisuutta kaikkea kohtaan. Silti huolien määrä on moninkertainen nuoruuteen - saatika lapsuuteen - verrattuna.
Murheita voi yrittää priorisoida.
Iloa, kiitollisuutta ja tyytyväisyyttä voi yrittää pitää listalla ykkösenä.

Silti on ihan ok, että päivät ovat synkän mustia, vailla toivoa.

Kunhan sisimmässään jaksaa pienesti toivoa, että tästäkin taas selvitään.

Tänään harmittaa ja huolettaa erityisesti ihmisten ahneus. Annettujen lupauksien purkaminen, oman edun lisäämiseksi.
Turhauttaa ihmisen pienuus yhteiskunnan ja lainsäädännön edessä.
Oman elinympäristön muutoksia ei voi täysin kontrolloida.
Ihmisiin ei voi luottaa.
Kaikki pitäisi aina ja iankaikkisesti kirjoittaa paperille ja leimata virallisiksi.
Miksi en ole sitä oppinut riittävästi vieläkään, vaikka oppitunteja on tullut useita?

Ollappa seuraava sukupolvi taas viisaampi, Säästyisi monelta murheelta ja pelolta.

Tästäkin selvitään. Tavalla tai toisella.
Koska on pakko.

Hinnakasta

Onni menee ohi, kun vitkastelee. Kuinka siinä aina käykin niin?
Jostakin bongaat hyvän matkatarjouksen. Innostut ja suunnittelet kesäloman.
Sen jälkeen homma tipahtaa jäihin.
Kuluu viiko tai toinenkin ja hinnat ovat jo tuplaantuneet.
Itseäänhän siitä voi vain syyttää.
Harmittaa, ettei useista epäonnisista aikeista huolimatta ole sisäistänyt nopean toiminnan tuomia säästöjä.
Kesälomahan tulee kuitenkin. Maksoi mitä maksoi.
Tällaiselle tarjoushaukalle ei vain tahdo tavanomainen ovh mennä nielemälläkään alas.
Harmi, ettei matkoissa ole kierrätysvaihtoehtoa. Nk. kirpparihintaa.

Oppiminen on muutoinkin taitolaji. Itseään vanhemmilta ihmisiltä on elämän aikana tullut useampi neuvo, ohje ja vitosen vinkki, mutta pääsääntöisesti kaikki on opittava henkilökohtaisesti kantapään kautta.
Luultavammin sellaisia tunnepuolen kokemuksia ei voi kukaan tarjota valmiina, vaan ihmisen on aina ensin itse langettava. Noustava ylös ja varoitettava nuorempaa sukupolvea.
Viisaus ei todellakaan asu meissä.
Nimimerkillä olisi kannattanut ainakin uskoa, että lapset ovat vain hetken pieniä.
Enemmänkin olisi voinut nauttia niistä ajoista.
Ehdottomasti stressata vähemmän.
Parhaansa sitä tietysti aina tekee, mutta aikaansa kannattaisi vaalia ja säännöllisesti pysähtyä kuulostelemaan, miltä sisuksissa tuntuu kulloinkin.

Senkin taidon oppii vasta ajan kanssa ja aikuisena.

Kymmenen vuotta samoja toiveita

Kymmenen vuotta on järjettömän pitkä aika.
Ihminen luulee kasvavansa ja muuttuvansa. Aika paljon pysyy kuitenkin ennallaan.
Aika ja elämä ympärillä on erilaista. Ja toisaalta hyvin samanlaista.

Lueskelin vanhoja tekstejäni ja kauhukseni huomasin, että olen unelmoinut samoista asioista jo kymmenen vuotta!
Elämässä on tapahtunut paljon ja monenlaista, mutta toiveeni ja unelmani ovat säilyneet ennallaan ja aika saman muotoisia.
Mitä olen tehnyt, jollen ole kulkenut kohti omia unelmiani?
Todennäköisesti jäänyt elämän jalkoihin.

Sellaista se elämä kaiketi on. Toteutumattomia unelmia ja haaveita.
Tänään toteutan yhden aikeen, jota unelmaksikin voi kutsua. Perustan blogin ja kirjoitan lämpimikseni sen, minkä haluan. Kokeilen, mitä se bloggaus on. Kymmenen vuotta sitten aioin alkaa. Teinkin blogin. Kirjoitin jopa vajaa kymmenkunta postausta, mutta en koskaan tehnyt blogista julkista. Pelkäsin, etten ole riittävän kiinnostava.
Kymmenessä vuodessa olen oppinut olemaan pelkäämättä. Ei sillä ole väliä kiinnostanko muita ihmisiä vai en. Tärkeintä on, että uskallan kokeilla.
Jos ei tee muutoksia, mikään ei muutu.